Mitä meidän pitää 30 vuoden päästä pyytää lapsiltamme anteeksi?
Täytyisikö tämän kysymyksen suunnata soten muutosohjelmien päämääriä sen sijaan, että tavoiteasetantamme on yhtä ympäripyöreää kuin missimäiset toiveet maailmanrauhasta?
Pitäisikö satojen käynnissä olevien sote-hankkeiden keskittyä enemmän aitojen vääryyksien korjaamiseen sen sijaan, että ne täyttävät päivänsä osallistavilla kuvituskilpailuilla, pölyttymään tuomituilla mallinnuksilla ja söpöillä some-myrskyillä?
Riittääkö perushankeosaaminen?
Hyvistä tarkoituksista huolimatta auttamisjärjestelmissä on aina tehty sellaisia kamaluuksia tai ainakin oltu näkemättä sellaisia vääryyksiä, joita myöhemmin on kaduttu.
Kuka muistaa enää lobotomiaa, Nobelilla palkittua medisiinistä väkivallan muotoa, jolla 1950-70 Suomessakin ”hoidettiin” 1700 potilasta. Nuorimmat otsalohkosilvotut olivat 12-vuotiaita. Hoitovirheitä ei ole koskaan korvattu, koska toiminnan on katsottu olleen ajan hoitomenetelmien mukaista.
Mutta meillä on aivan lähimenneisyydenkin lapsiperhepalvelujen sote-esimerkkejä, joissa perushankeosaaminen ei vaan ole riittänyt, ja joiden äärellä meidän on jälkikäteen pitänyt ottaa lakki kouraan. Ja pyytää anteeksi.
Lasten suojelua sun muuta
Viime vuonna sosiaali- ja terveysministeriö järjesti lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2016 tilaisuuden, jossa perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula esitti valtiollisen anteeksipyynnön henkilöille, jotka ovat kokeneet kaltoinkohtelua tai väkivaltaa lastensuojelun sijaishuollossa.
Jyväskylän yliopiston selvityksen mukaan kaikissa lastensuojelun sijaishuollon eri muodoissa tapahtui kaltoinkohtelua ja väkivaltaa ensimmäisen lastensuojelulain aikaan 1937 – 1983. Kolme vuosikymmentä myöhemmin tämä tuli meille kaikille sote-alan auttajille tietoon, ja päätimme pyytää anteeksi.
Se ei onneksi maksanut mitään. Mutta emmekö kukaan muka aiemmin tienneet?
Laman lasten kevennetyt palvelut
1990-laman aikaan oltiin innovatiivisia nuukuudessa. Keksittiin monia sellaisia säästökohteita, joita on sittemmin kaduttu, kun kadulla vastaan ovat kävelleet kuuluisat ”laman lapset”.
Suomessa säästettiin erityisesti arkisista peruspalveluista, joita ei ollut suojattu käyttäjien oikeuksilla eli jotka eivät olleet lakisääteisiä. Kouluterveydenhuollon, koulujen ja päiväkotien henkilömitoituksissa säästettiin.
Lapsiperheiden kotipalveluista juustohöylättiin kunnolla. Sen saajien määrä väheni Suomessa vuoden 1990 yli 50 000 perheen tasosta vuoteen 2012 mennessä alle 9 000 perheeseen. Ehkä ajateltiin, että kun työttömyys kaatoi vanhempia sohvan pohjille, näillä olisi enemmän aikaa myös lapsilleen.
Onneksi näistä laman lapsista tuli kerättyä poikkeuksellisen runsaasti tietoa. Nyt voimme tutkia tätä yhteiskunnallisen laboratoriomme tuotosta.
Vuonna 1987 Suomessa syntyneistä joka viides on 21 vuoden ikään mennessä saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä mielenterveysongelmiinsa. Peruskoulun jälkeinen tutkinto puuttuu joka neljänneltä, ja heistä liki puolella on mielenterveysongelmia.
Yhtään lama-ajan leikkausten päätöksentekijää ei kuitenkaan ole ilmaantunut näissä merkeissä harrastamaan aktiivista katumista, kuten sanonta kuuluu.
Tänään täällä ja nyt
Tässä sote-muutoshässäkän leimaamassa ajassa voisi olla terveellistä pysähtyä hetkeksi. Kun olemme uudistamassa koko sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestelmää, pystyvätkö (anteeksi nyt vaan) löperöt, hempeät ja ketään suututtamattomat muutosohjelmien tavoitteet suuntamaan huomiota olennaisimpaan?
Jos uudistustemme tavoitteena ovat sellaiset ylipositiiviset ja ympäripyöreät eufemismit, kuten ”kansalaisten yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen, syrjäytymisen ehkäiseminen, perheiden hyvinvointi ja parempi arki”, uskallammeko huomata ja ajatella niinkin kurjia ja vanhahtavia ilmiöitä kuin vääryyttä ja pahuutta.
Mitä sellaista mahdamme nyt antaa tapahtua, mitä ei saisi? Mitkä ovat niitä asioita, joihin sopeudumme nyt hiljaa, ja joihin ennen pitkää vain turrumme, mutta jälkikäteen joudumme pyytämään taas anteeksi?
Madon luvut
Annan kuusi esimerkkiä, joissa luvut puhuvat puolestaan ja joiden myötä moraalisen vastarintataistelijan meissä pitäisi herätä ja ryhtyä toimeen.
- Perheväkivallan lapsiuhreja oli Suomessa Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna 2 240.
- Itsemurhan Suomessa teki 731 henkilöä vuonna 2015. WHO:n tilastojen mukaan suomalaiset nuoret naiset tekevät maailman toiseksi eniten itsemurhia maailmassa, nuoret miehet viidenneksi eniten. Itsemurhayrityksiä arvellaan olevan 10–15-kertainen määrä.
- Poliisin 2003–2012 kirjaamissa perhesurmissa kuoli 48 lasta. Taustatekijöitä olivat parisuhteen ongelmat, erotilanteeseen liittyvä kriisi ja vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmat.
- Suomessa syntyy vuosittain noin 650 sikiöaikana alkoholille altistunutta lasta.
- Kodin ulkopuolelle sijoitetusta 17 664 lapsesta 70 % eli noin 12 400 lasta ei ollut vuonna 2016 julkaistun HuosTa-tutkimuksen mukaan saanut tarvitsemiaan palveluja ennen sijoitusta.
- Lastensuojelun päiväkirjan mukaan sosiaalityöntekijä ehtii tavata asiakkaanaan olevia lapsia pahimmillaan vain pari kertaa vuodessa.
Sillä se, että paljon taas tehtiin paljon pientä kivaa ja monta hyvää, ei oikeuta yhtäkään lapsiin kohdistunutta vääryyttä.
Yksi merkittävä anteeksipyynnön aihe on se, miten tänä päivänä kohdellaan erityislapsia.
Esim neuropsykiatristen lasten palveluja ei ole tai ne ovat riittämättömiä. Monet auttamiskeinot eivät edes maksa mitään, mutta asenneilmapiiri on sellainen, että asia ei kuulu minulle ja olen jo tehnyt kaikkeni. Suurin pullonkaula on koulut, mutta muutkaan viranomaistahot eivät ihan puhtain jauhoin selviä. Näistä lapsista vain murto-osa päätyy työelämään vaikka monet heistä on hyvinkin lahjakkaita. Jos Jacob Barnet olisi syntynyt Suomessa, niin luultavasti hän asuisi jossain laitoksessa.