Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisihan poikien tilanne tietysti pitänyt nähdä jo kauan ennen kuin sen näimme.
Puolustukseksemme voi toki todeta, että tuolloin maailma oli ihan toisenlainen. Kaksosten erotteludiagnostiikkakaan ei ollut sillä tasolla kuin nyt. Eikä uudistuksetkaan olleet vielä edes käynnissä. Silloin kaikki ajattelivat, että hyvin tällä systeemillä selvitään.
Vaikka se kuulostaakin vanhemman sanomana kauhealta, väitän, että tällä tämän päivän tiedolla olisimme pojat erottaneet toisistaan heti synnytyslaitoksella. Moni perheemme ongelman juurisyy oli se, että he saivat liian kauan kasvaa keskenään.
Normaaleissa ultraäänikuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, mutta muistan lääkärin ilmeen, kun kävimme omalla rahalla 3D-ultrassa. Ilme oli hetken huolestunut, kunnes lääkäri osasi taitavasti pelastaa tilanteen. Hän käänsi kielen päältä putoamaisillaan olevan spontaanin ohon uteliaaksi ja asiakasystävällisemmäksi ahaaksi. Tämän taidon lääkärit oppivat kuulemma jo ensimmäisellä kurssilla.
Sikiöt olivat selvästi erilaisia. Toisen hartioiden leveys oli silmiinpistävää. Lääkäri vitsailikin, että taitaa olla keihäänheittäjä sieltä tuloillaan. Mutta ei Harri tartania ole koskaan kuluttanut. Tuomossa ei näkynyt mitään muuta poikkeavaa, kuin että poika vei kaiken tilan ja ravinnon, minkä kohdussa sai.
Myöhemmin Harri erottautui muillakin tavoin ikätovereistaan. Neuvolakäynneillä huomiota herätti pojan poikkeuksellinen perhepiirustus. Kun muilla nelivuotiailla kuvassa oli onnettomia pääjalkaisia tikku-ukkoja, kuvasi Harri perheemme organisaatiokaaviona. Kotityövastuualueet oli sisällytetty piirrokseen läpileikkaavina matriinikuvioina. Perheenjäsenten vastuualueet olivat selkeät, vaikka tarkoituksenmukaisesti leikkasivatkin joiltakin osin toisiaan. Kävimme kuvan kanssa neuvolapsykologin juttusilla, joka oli kiinnostunut perheemme vuorovaikutuksen luonteesta ja siitä, kuinka paljon me vanhemmat tuomme töitä kotiin.
Päiväkodissa Harrin leikit sujuivat omaa rataansa. Hän ei oikeastaan koskaan leikkinyt vaan suunnitteli enemmän toisten leikkejä. Toisin kuin muut lapset, Harri ei myöskään koskaan haikaillut uusien lelujen perään vaan hän koetti pärjätä juuri sillä määrällä, mitä hänelle oli annettu.
Tuomolla tämä kaikki meni täysin päinvastoin. Ei ollut sellaista leikkiä, jossa Tuomo ei olisi kokenut, että hänen kuuluu saada enemmän leikkikaluja kuin muut. Huuto alkoi jo ennen leikkiä, jatkui leikin aikana ja sen jälkeen jatkuvana marmatuksena. Koskaan Tuomolla ei tuntunut olevan riittävää määrää legoja tai sotaukkoja. Jos Tuomo ei saanut tahtoaan lävitse, hän heittäytyi hankalaksi. Normaali tapa oli, että hän istui kädet puuskassa huoneen takaosassa, söi pullaa ja kritisoi kaikkea sarkastiseen sävyyn. Leikit jäi siivoamatta ja kaikille paha mieli.
Koulussa nämä poikien väliset erot tulivat yhä selvemmin esille. Tuomo joutui toistuvasti puhutteluihin ja jälki-istuntoihin. Yleisenä aiheena olivat kouluruokailusta anastetut ylimääräiset lihapullat tai tekemättömät koulutyöt. Järjestyssääntöjen noudattaminen ei tuntunut Tuomolta luonnistuvan koskaan. Hän väitti kiven kovaan ja aina uudelleen, ettei hän ollut edes kuullut moisista säännöistä.
Harri sen sijaan oli opettajahuoneen legenda toisella tapaa. Hän kohosi luokassaan nopeasti vakituisen järjestäjän asemaan. Harri oli se, joka piti hallussaan opiskelutarvikekaapin avainta. Hän jakoi oppilaille kynät ja kumit ja laati niiden käytöstä omat taulukkonsa sinikantisiin ruutuvihkoihinsa. Harri vastasi myös täytettyjen eläinten varaston ja karttahuoneen järjestyksestä. Hän päivysti koulun kirjastossa ja hoiti Ahvenanmaalle vuonna 1982 suuntautuneen 2A:n leirikoulun rahankeruukampanjan omatoimisesti, vasta itsekin tokaluokkalaisena. Koulun ruokalan seinällä olevan tekstin ”Hyvä järjestys on puoli ruokaa!” on keksinyt ja tekstannut meidän Harri.
Yläkouluiässä kävi sitten niin, että jouduimme koko perhe menemään poikien asioissa perheneuvolaan juttelemaan. Asia koski Tuomon yltiöpäistä rahankäyttöä. Viikkoraha ei tuntunut piisaavan Tuomolle koskaan, vaikka oli jäätelökioskilla myyjänäkin hetken. Sieltä hän toki joutui melko pian pois, koska asiakaspalvelu oli kuulemma niin huonoa ja jäätelövarastokin suli huolimattomuuden vuoksi.
Kotona Tuomo taas ei vain suostunut tekemään mitään, ellei hän saanut siitä joka kerta isompaa palkkaa kuin viimeksi tehdessään saman työn. Lisäksi hän varasteli Harrin ja meidän vanhempien rahoja. Jollain tavalla hän oli myös taitava perustelemaan rahantarpeensa. Eikä sitä nyt omalta pojaltaan hennonut kaikkea kieltääkään.
Perheistunnolla me vanhemmat olimme jo väsyneitä tilanteeseen eikä terapeuttikaan enää keksinyt mitään, kun Harri yllättäen otti ohjat käsiinsä. Hän ehdotti Tuomolle ja meille valinnanvapauteen perustuvaa kannustinjärjestelmää, jossa me vanhemmat pystyisimme päättämään, keneltä sovitut kotityöt tilaamme.
Tämä tepsi! Kun Tuomo ei ollutkaan enää ainut vaihtoehto roskienviejäksi, vaan samalla viivalla oli koko naapuruston nuorempi ja innokkaampi ikäluokka, kasvoi Tuomonkin palvelualttius ja rivakkuus. Tuomo alkoi jopa ennakoida, ja viiletti jo pihalla puolitäyden roskapussin kanssa kun vasta aioimme huutaa rappukäytävään ja kutsua roskienviejäksi ilmoittautuneita paikalle.
Tällä Harrin systeemillä selvisimme aikuisiän kynnykselle, mutta pikkuhiljaa poikien tiet erkaantuivat omiin suuntiinsa. Me vanhemmatkin käsitimme lopulta, että heidät oli kyllä parempi selkeästi vain pitää erillään toisistaan, kuten nykyisin jo valtion ohjeissakin neuvotaan.
Nyt sitten aikamiehinä pojat ovat lopulta löytäneet paikkansa tästä maailmasta. Molemmat työskentelevät sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnossa, mutta kuulemma ihan eri rooleissa, toinen järjestäjänä ja toinen tuottajana.
Vaikka ovat varoitelleet, että saattaa viivästyksiä tulla, kovasti jo odotamme poikia jouluksi kotiin. Varsinkin Harria.
