Huolenkantajat

Olympialaisten varjoon on jäänyt urheilulaji, jota suurin osa soten henkilöstöstä harrastaa, nimittäin huolenkanto. Tämän omaperäisen lajin luonne saattaa olla kaivattu avain sote-kansan sielunmaisemaan. Huipulle pääseminen lajissa vaatii harrastajaltaan ja hänen lähipiiriltään kuitenkin paljon.

385 482 harrastajaa

Suomalaisten aikuisten keskuudessa suosituimpia liikuntamuotoja ovat pyöräily, kuntosaliharjoittelu ja kävely.

Huolenkanto on kuitenkin yleinen vaikkakin vähälle huomiolle jäänyt sote-laji. Harrastajia lajilla oli vuoden 2014 tilastoissa jopa 385 482. Siis me kaikki sote-työntekijät.

Harrastajia on kolmenlaisia. Arviolta puolet kantaa huolta vain ollessaan töissä. He ovat ns. virkailijatason huolenkantajia ja ottavat kontolleen tyypillisimmin vain kevyitä huolenaiheita.

40 % harrastajista sen sijaan suhtautuu lajiin melko tosissaan. He pystyvät hetkellisesti kestämään merkittävääkin määrää huolta ja kantavat sitä monesti myös virka-ajan ulkopuolella. Tässä joukossa on paljon aiemmin lajia kilpatasolla harrastaneita huolenkantajia.

Varsinaisia kilpatason sote-harrastajia huolenkannossa on noin 10 %. Tämä paljon ja syvää huolta kantavien joukko kannattelee Huoliurheilun Instituutin (HUI) mukaan kaikista vapaana liikkuvista huolista parhaimmillaan jopa 90 %.

Huolenkannon harrastamisella onkin siis merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Lajin säännöt vasta muotoutumassa

Huolenkanto määritellään henkiseksi voimailu- ja kestävyysurheilulajiksi, jossa tavoitteena on kantaa mahdollisimman paljon huolta yhtäjaksoisesti mahdollisimman pitkän aikaa.

Lajissa ei tehdä eroa huolen aiheen sisällön, lähteen, järkevyyden tai huolen aiheen ratkaistavuuden suhteen. Mitä enemmän ja pidemmän aikaa huolta kantaja pystyy itsekseen kantamaan, ratkaisee.

Lajin arvostelu on herättänyt vilkasta keskustelua, sillä huolen painon objektiivinen mittaaminen on osoittautunut haastavaksi. Huoliurheilun Instituutin (HUI) asiantuntijat, entiset voimamiehet Ilkka Nummisto ja Markku Suonenvirta, ovatkin käynnistäneet kansainvälisen tutkimushankkeen pätevien mittauslaitteiden ja yhtenäisten kriteeristöjen kehittämiseksi.

– Hankalaa tietysti on, että omasta mielestään jokaisen kantajan omat huolet ovat painoarvoltaan toisten huolia suurempia, Ilkka Nummisto tuskailee.

Lisäksi sukupuolten välillä on eroja. Miehet tykkäävät kantaa vain yksittäisiä ns. syviä huolia, kun taas useimmat naiskilpailijat ovat suuntautuneet useiden pienempien huolien yhtäaikaiseen kannatteluun.

– Molemmat sukupuolet väittävät oman tyylilajin olevan raskaampi. Itse en osaa ottaa kantaa, sillä tyylit ovat niin erilaiset, sanoo monet Maailman vahvin mies -kisat kiertänyt Suonenvirta.

Huolelle ollaankin nyt rakentamassa kaksikon johdolla yhteistä mittayksikköä, -järjestelmää ja -laitteistoja.

Varhaisen erikoistumisen laji

Huolenkantajaksi saatetaan myös syntyä, mutta lahjakkuus vaatii kukkaan puhjetakseen paljon raakaa työtä. Toisin kuin muut vastaavan kuuloiset kansallislajit kuten farmarikävely, keihäänheitto, tukkipunnerrus, suopotkupallo, eukonkanto ja saappaanheitto, mutta samoin kuin jalkapallo ja telinevoimistelu, on huolenkanto varhaisen erikoistumisen laji.

Monella harrastajalla onkin ennen ammattiuralle siirtymistään mittava määrä omatoimista huolenkantoa takana. Rakkaus lajiin on ensiarvoisen tärkeää, sillä monella sosiaali- ja terveysalan koulutusalalla harjoitteluvaihe on auttamattoman lyhyt ja pitää sisällään vain vähän altistumista aidolle huolelle.

Mestarit tehdään tässäkin lajissa omalla ajalla harjoitellen. Huiput jopa valvovat öitä huoliensa kanssa.

Pitkä tie huipulle

Huipulle päästäkseen huolenkantoon täytyy siis kasvaa kiinni varhain.

Huoliurheilun Instituutin (HUI) vuoden 1974 syntymäkohorttitutkimuksen mukaan huolenkantajat tulevat joko sote-työntekijävanhempien perheistä tai perheistä, joissa on omia huolenaiheita. Olennaista tulevalle kehitykselle joka tapauksessa on, että harrastavalla lapsella on käsiteltävänään riittävästi huolta, jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä.

Yltiörationalisoituneen Insinöörien, Juristien ja Ekonomistien Nihilistisen Veljesliiton (IJENV) mukaan auttamisalojen asiakas- ja potilastyöhön huolenkantoa harrastamaan hakeutuvatkin kaikki ne, jotka kaipaavat itse hoitoa omiin ongelmiinsa.

Arkielämän kokemustietovarannon mukaan löytyy kyllä muunlaisiakin sote-alan toimijoita, mutta nämä päätyvät ennen pitkää esimiehiksi. Useimmilta heistä taas puuttuu Sote-alan Narsistijohtajien Uhrien Tukiyhdistys ry:n (SANUT) mukaan sairaudentunto.

Sisarusten ja kaveripiirin vaikutus on suuri

Tyypillisesti huolenkantajat ovat sisarusparvensa esikoisia. He ovat tottuneet huolehtimaan ensimmäistä lastaan haparoiden hoitavista vanhemmistaan ja kantaneet myöhemmin huolta nuorempien sisarustensa hyvinvoinnista.

Myös sisarussarjan keskimmäisistä voi kouliintua kelpo huolenkantajia, jos he ottavat roolia vanhempiensa riitojen sovittelijoina tai käyvät aktiivisesti välimiesoikeutta tappelevien sisarustensa karkkikiistoissa. Kuopuksia sote-huolehtijoissa on tavattu harvoin ja tällöinkin vain asiantuntijatehtävissä.

Päivähoidossa innokkaan harrastajan asennetta voidaan kehittää vaikkapa antamalla hänen vapaasti kerätä toistenkin lelut. Koulussa tukioppilastoiminta antaa mahdollisuuden kehittävään toisten huolien kantoon, samoin kuin ylimääräisten varainkeruukampanjoiden koordinointi liian varhain.

Joukkuelajien harrastaminen edesauttaa huolenkannon perusvalmiuksien kehittymistä, sillä siellä kantaja voi työmyyränä tehdä hommia pelkästään koko joukkueen menestyksen puolesta tai valmentajan pojan maalisaldon eteen.

Kaveripiirin vaikutus myöhempään kehitykseen on kohorttitutkimuksen mukaan ratkaiseva. Moniongelmaiset ystävät, jotka luottamuksellisesti jakavat omista huolistaan (kuten alkavasta syömishäiriöstä, akneen liittyvistä ongelmista tai siitä mitä Timpe tai Jansku oli sanonut diskossa) säännöllisesti huolenkantajan nuoren käsiteltäviksi, ovat kultaa kalliimpia. Tällöin kehitystä tapahtuu kuin itsestään.

Nuoren huolenkantajan perusvalmiuksien kehittäminen

Rippileirin jälkeen moni huolenkantajanuori ilmoittautuu velvollisuudentunnoissaan isoseksi sillä tämä antaa mahdollisuuden pitkiin ja huolen kestävyyskantokykyä kasvattaviin iltanuotiokeskusteluihin, merkillisiin suurryhmätason ongelmien setvimisiin sekä loputtomiin ikuisuuskysymysten kanssa vatulointeihin.

Opinnoissaan huolenkantajan kannattaa etsiä itselle ala, joka sisältää mahdollisimman paljon maailmantuskaa. Innokkaimmat nuoret huolenkantajat antavat aikaansa vapaaehtoistyölle ja karaisevat itseänsä päivystämällä auttavissa puhelimissa, vaikka itsekin kärsivät kroonisesta stressistä.

Maailmanpolitiikan arkipäivästä huolenkantajan täytyy osata valita kantaakseen pitkäikäisimmät ja ilkeimmät huolenaiheet, jottei käy niin, että ne kesken peruskuntokauden vaikkapa sovitellen saadaan ykskaks ratkaistua.

Syksyisin kantajanuoren on hyvä muistuttaa itseään siitä, kuinka suuri osa marja- ja sienisadosta jää vuosittain metsään pilaantumaan, sillä syyllisyydentuntotaitojen ja huolenkantokyvyn välillä on todettu merkitsevän tason positiivinen siirtovaikutus.

Vaihto-oppilasvuosi jenkeissä on syytä vaihtaa vapaaehtoistyöhön vaikkapa kolmannen maailman pakolaisleireillä, mutta koska lajissa ei ole suinkaan olennaista ongelmien ratkaisu, huolta voi kantaa hyvin kotimaassakin. Polkuja huipulle on monia.

Vapaa-ajallaan baareissa tai uimahallien saunoissa kokeneemmat kutsumusauttajat osaavat vaivihkaa kerätä ympärilleen kaikista monisanaisimmat avautujat. He ovat kuuntelevaa korvaa kaipaavalle kuin pakettiauton omistaja muuttoa suunnittelevalle.

Kunnes tulee aika jakaa kaikki huolenkantokyky työelämän alttarille.

Professionaalistunut huoli

Siirtyessään oikeisiin töihin auttamisalalle ja saadessaan kantaa huolta virkavastuulla – huomata huolenaiheita, havainnoida huolta herättäviä asiakasilmiöitä, ottaa huolta puheeksi ja ylipäänsä kantaa huolta tärkeistä asioista – huolenkantaja huomaa olevansa oikeassa paikassa.

Tämän hän osaa, ja siitä maksetaan. Vaikka ei tietenkään paljon.

Sote-alan työ sisältää päivittäisiä asiakkaiden tai potilaiden huolia, oireita, murheita, ongelmia, sairauksia, pulmia, sotkuja, riitoja, ristiriitoja, riskejä ja kriisejä. Joskus sattuu myös katastrofeja ja onnettomuuksia.

Jos mitään näistä ei sote-työntekijän arkipäivässä tule vastaan, on kyseessä todennäköisesti pekkas- tai virkistyspäivä.

Juuri muuta kuin huolia sote-alan työt eivät sitten sisälläkään, ja hyvä niin, sillä huipulle pyrkivien huolenkantajien tärkein kehittymisvaihe, sisäänajo ammattilaiseksi, tapahtuu juuri ammattiuran alussa.

Sisäänajo suuren kaukalon huoliin

Tähän ikävaiheeseen liittyy myös suurimmat riskit.

Jos työyhteisö on liian turvallinen, kannatteleva, hyvin johdettu ja resurssoitu, ei riittävää karaistumista ns. suuren kaukalon huolenkantoon tapahdu. Liiallinen esimiesten antama tuki, hyvät perehdyttämiskäytännöt, ystävälliset työtoverit ja liian kohtuulliset asiakasmäärät ovat olleet monelle lupaavalle huolenkantajalle karhunpalvelus: riittävä huolehtimisen professionaalistuminen ei pääse alkamaan.

Näissä mukavissa työpaikoissa ja ylirakentavissa työyhteisöissä lahjakkaista nuorista kehittyy pikkuhiljaa toiveikkaita hupsuja, pehmeitä pienten huolien kanniskelijoita, jotka saattavat luisua jopa virkailijatason harrastamiseen.

Omatoiminen huolenkanto vapaa-ajalla vähenee ja optimistinen ja toiveikas ajattelu valtaa alaa. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Kierre huipulta alas on valmis alkamaan, ja pahimmillaan edessä on totaalinen drop out.

Huolenlyömät

Huiput kuitenkin etsivät itselleen aina kehitystään parhaiten ruokkivan eli riittävän hankalan ja aliresurssoidun työpaikan eivätkä jämähdä mukavuussektorille. Tällöin pitkäaikainen oma harjoittelu saa lisäboostia kutsumustasoisesta virka-aikaisen huolien kanssa työskentelystä.

Sisäänajovaihe on rankka, mutta välttämätön, jotta huolenkantaja pystyy siirtymään eksperttitasolle, totaaliseksi huolenlyömäksi.

Huippuhuolenkantajat ovatkin huolissaan kaikesta, kaiken aikaa.

Intensiteetti on erottuvaa. Huipulle tähtäävä huolenkantaja ei malta olla huolissaan vain työn substanssin sisällä vaan treenaa huolenkannatteluaan kahvipöydissä, käytäväkeskusteluissa, kehittämispäivissä, viikkopalavereissa ja sähköpostiketjuissa.

Huoli voi huipuilla kohdistua kaikkeen: lomien sopimisen epämääräisistä käytännöistä ja työpaikan vessan siisteydestä aina työyhteisön puuttuviin arvoihin tai olemattomaan yhteiskuntavastuuseen.

Huolen silmä

Myös huolen havainnointikyky, ns. huolisilmä, on pitkälle kehittyneillä kantajilla aivokuvantamistutkimusten mukaan omalla tasolla. Huolenkantajalahjakkuus näkee ja on valmis kantamaan sellaisiakin huolia, joita muut eivät ole huomanneet, useimmiten eivät ole osanneet edes ajatella olemassakaan.

Erityisesti muutoksissa ja laaja-alaisissa uudistuksissa huolenkantajat kykenevät näkemään (ennalta) sellaisia riskejä, joita virallisiin riskiarvioihin ei koskaan edes kehdattaisi laittaa. Kokemuksensa perusteella huolenkantajat esimerkiksi tietävät jo pitkään ennen jokaista – positiivistakin – muutosta, että ”kaikki hyvä” revitään riekaleiksi. Tavallisille työyhteisöille tämä tulee sitten vasta pitkällä viiveellä tietoon ja joka kerta yllätyksenä.

Muutoksia huolenkantajat käyttävätkin usein vaativana treenialustana, omanlaisena korkean paikan leirinä.

Sinnikkään kysymisen lahja

Lahjakkaalle huolenkantajalle tyypillinen tapa ilmaista huolensa on jatkuva ja kriittinen kysyminen.

Huippukantajan erottaa lahjakkaasta harrastajasta kuitenkin se, että huiput eivät koskaan luovuta. Vaikka saisi huolikysymykseensä vastauksen, piinkova huolenkantaja kysyy aina uudelleen. Hän ei anna huolen loppua hätäisesti heitettyihin näennäisrationaalisiin perusteluihin aiemmin sovituista linjauksista, viittauksiin yleisistä asiaintiloista tai maailmassa muka vallitsevista luonnonlaeista vaan etsii uuden huolta herättävän tulokulman aiheeseen kuin aiheeseen.

Päinvastoin, kantaja saa perusteluyrityksistä lisää polttoainetta jatkaa huolenkantoaan, sillä hänen kaksi pahinta huoltaan ovat ne, että a) kaikkea ei ole otettu huomioon eikä b) keskusteltu riittävästi.

Ja tässä on sisään rakennettuna huolenkantajan kompa. Hänen kehityksensä kannalta on nimittäin hyvä, että näin ei koskaan eikä missään riittävässä määrin tapahdu.

Sauvakävelyn vaarat

Paitsi asiakastyön ja työyhteisön normaalit ristiriidat, sitoutunut huolenkantaja osaa hyödyntää harjoittelussaan myös epämuodolliset tilanteet työpaikoilla, ja erityisesti ne.

Olikin itse asiassa äsken virhe sanoa, että jos sote-ammattilainen ei ole kohdannut työpäivässään huolta, on kyseessä ollut virkistyspäivä tai pekkaspäivä.

Pekkaspäiviä ei julkisella puolella ole, ja päinvastoin kuin arkijärjellä ajatellaan, usein juuri virkistyspäivän tapaiset vapaamuotoiset ja rutiineista irralliset tilaisuudet tarjoavat oivallisen tilaisuuden treenata kaikista pahimpien huolimaailman petojen kanssa.

Luontopolulla sauvakävelevän sote-työryhmän alitajuntaiset huolet on kuin Tervanevan treenisuo Mika Myllylälle aikoinaan. Muutamalla osuvalla huolikysymyksellä huolenkantaja osaa muuttaa sinällään turhan virkistyspäivänkin tavoitteelliseksi treeniksi itselleen.

”Miksi ilmoitus päivästä tuli juuri joille kuille ammattilaisille päivää myöhemmin kuin muille? Mikä siinä oli, että erään työryhmän jäsenen ehdottamaa kuulasotaa ei taaskaan kelpuutettu päivän ohjelmaan?”

Huoli on kuin pieru

Muun työyhteisön ja monesti sairaudentunnottomien esimiesten olisi tärkeää tunnistaa lahjakas huolenkantaja joukostaan, sillä huipulle pyrkivä harrastaja tarvitsee koko työyhteisön tuen.

Mm. Hollannissa ja Ruotsissa on jo vuosia sitten perustettu omia akatemialinjoja huoliurheilun huipuille. Niiden tuella urheilijoiden on mahdollista keskittyä täysipainoisesti huolenkantoon, eikä heitä rasiteta esimerkiksi ilmapiiriä keventävillä kehittämispäivillä tai ratkaisuhakuisilla muutosohjelmilla. Suomessa vastaavia ei vielä ole.

Huoliurheilun Instituutin Huoli meissä! -hanke on kuitenkin teettänyt huoneentaulun huolenkantajien kanssa eläville. Se koostuu kolmesta yksinkertaisesta ohjeesta. Tavoite on yhtäältä se, että huoliurheilijat voivat rauhassa keskittyä omaan kehittymiseensä mutta toisaalta se, että nämä huiput eivät estä tärkeimpiä työyhteisön muutoksia tapahtumasta.

  • Älä estä huolenkantoa.
    Yritä ymmärtää, että kyse on huippu-urheilusta, joka vaatii jokapäiväistä treeniä.
  • Aseta huolen kannolle rajat.
    Huoli nimittäin on kuin pieru. Sanotaankin, että ”ken huolta pidättää, se sairautta idättää”. Jos kantaja joutuu pidättelemään huolta kauan sisällään, hän mädännyttää kuntonsa, mutta jos hän päästelee huoltaan ilmoille estottomasti, kärsii lähipiiri. Kun ette enää jaksa, sanokaa tämä rohkeasti ääneen. Harva huolenkataja suuttuu, päinvastoin hän todennäköisesti saa aiheen olla hieman enemmän huolissaan.
  • Käske tuottamaan huolille ratkaisuehdotukset.
    Tätä epäeettistä keinoa kannattaa käyttää vain äärimmäisessä tilanteessa, jos on pakko saada jotain aikaan. Huolenkantajan pakottaminen päättämään siitä, mikä olisi ensimmäinen teko, joka auttaisi ratkaisemaan kyseisen huolen, saa huolenkantajan kyllä olemaan hetken hiljaa, mutta ei vie hänen kehitystään millään tavalla eteenpäin.

Mikko Hulkkonen

Mikko Hulkkonen on perhepalvelujen johtaja, psykologi, työnohjaaja, psykoterapeutti, tuotekehittäjä, työyhteisösovittelija - ja Lupa auttaa! -hankkeen muutosagentti. Hulkkosella on pitkä kokemus asiakastyöstä, johtamisesta ja kehittämisestä sekä järjestökentällä että kunnan sosiaali- ja terveystoimessa. Viimeisimpänä hän on vienyt Raision kaupungin perhepalveluissa läpi nopean ja perinpohjaisen uudistuksen, joka keräsi valtakunnallista tunnustusta ja mm. Vuoden lastensuojeluteko -palkinnon. Hulkkonen on kirjoittanut suositun Sosiaalialan agentin käsikirjan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Haku

Arkisto