Toisin kuin yleinen elämänkokemus on opettanut, lehmä voi oppia lentämään ja lapsiperheitä voidaan auttaa paremmin. Tämä vaatii muutamia asioita. Yksi on yleisen elämänkokemuksen unohtaminen.
Rohkeutta
Toinen on rohkeus. Isojen muutosten (LAPE-muutosohjelma + sote-uudistus = iso muutos) edessä meidän on oltava rohkeita. Emme voi jäädä nillittämään, vaikka vähän pelottaa.
Mitä ihmisetkin ajattelevat? Miten kävisi jos asiakastyössä heittäisimme hohtimet kaivoon heti, kun tuntuu vaikealta ja vaivalloiselta. Olisiko kiva tulla hakemaan apua avuttomalta? Ei. Olisi olo, että taidan pärjätä paremmin yksin.
Avun hakijoille tämä vaan on arkipäivää. THL:n tuoreen ”Uudistuvat sosiaali- ja terveyspalvelut” -väestökyselyn mukaan joka kolmas terveydenhuollon potilas koki tulleensa pompotelluksi palvelupisteestä toiseen.
Palvelujärjestelmän eri portailla ihmiset kuulevat koko ajan, että heidän ”tapauksensa” on tänne liian vaikea. Rakkaalla ilmiöllä on sotessa monta nimeä: poisohjaamisen kulttuuri, ”ei kuulu mulle” -asenne, luukuttaminen, pompottelu, läheterumba. Yhtä kaikki, lopputuloksena yhä useampi ”tapaus” jää ilman apua.
Lupauksia
Vaikka on vaikeaa ja epävarmaa, meidän – sote-alan johtajien, asiantuntijoiden ja auttajien – on luvattava, että kyllä tämä tästä.
Lupaamista ei vaan sote-alalla tehdä. Itse asiassa mistään ei uskalleta sanoa mitään. Jos jokin myönteinenkin asia sattuu olemaan arkijärjellä ajateltuna varmaa, sekin vain vaikuttaa ja näyttää tietyissä rajoissa mahdolliselta. Taustalla on sote-alan auttajien halu erottautua tyhjän puhujista, myyntimiehistä, poliitikoista ja papeista. Pidetään jalat maassa.
Tämä yltiövarovainen asenne vaikuttaa palvelun sisältöön. Asiakkaat kertovat siitä, että suurin osa ajasta vastaanotoilla menee ongelmien kartoittamiseen, selvittelyyn ja tutkimiseen. THL:n kyselyn mukaan joka toinen asiakas kokeekin joutuneensa jankuttamaan ongelmahistoriaansa aina uudelleen.
Monialaisissa palvelu- tai hoitotarpeiden arvioinneissa kyse on riskien ja uhkien kartoittamisessa, ei voimavarojen etsimisessä saati auttamisessa kohti parempaa huomista. Palveluprosessin kohta, jossa auttaja alkaa auttamaan, ja kertoo avun hakijalle, että kyllä tämä asia saadaan kuntoon, ei usein ehdi tulla koskaan.
Uskoa
Auttajan olisi ensisijaista myös itse uskoa tuotteeseensa.
Silti harva ammattiauttaja menee asiakastapaamisiin uskoen tai uskotellen, että ”tämä keskustelu on ratkaiseva käänne elämässäsi”.
Ainainen huolien, uhkien ja ongelmien kanssa työskentely on sijaistraumatisoinut meidät auttaja-ammattilaiset. Rautaisen toiveikkuuden sijaan paitsi asiakkaille myös päättäjille viestitään, että ”on epätodennäköistä, että mitään ihmeellistä saadaan näin vähässä ajassa ja näin vähillä resursseilla aikaan”.
Auttajan uusi tehtävänkuva
Mitä tämä soten epävarmuus, pelirohkeuden ja uskon puute tekevät palvelukokemukselle?
Ei hyvää. Masennusoireiset kokevat THL:n tutkimuksen mukaan eniten esteitä hoidon saatavuudessa ja yhteensovittamisessa. On ymmärrettävää, että kun masentaa, toivoa avun toimivuudesta ei jaksa itse kannatella.
Se tehtävä pitäisikin listata ensimmäiseksi kaikkien auttajien tehtäväkuvauksiin tulevassa sotessa. Vaikka ei olisi koskaan nähnytkään, pitäisi ammatin puolesta uskoa, että lehmä voi joskus lentää.
