Suomen sote on kuin keski-ikäinen mies. Vähän huonossa kunnossa, päättämätön ja huolissaan kaiken aikaa.
Tuure Kilpeläinen on kiteyttänyt asiaintilan kappaleessaan ”Hyvä, paha, ruma mies”.
Kun mies on nelkytvuotias
se ravaa terapiassa
ja nuuhkii rakentamansa talon
kellarista hometta
Kuntokuurin tarve
Samoin kuin itseni kaltaisella keski-ikäisellä, myös sotella uudisraivaajahenkiset vuodet ovat vaihtuneet kuntokuurin tarpeeseen. Keskivartalolihavuus, kolestroliarvot ja verenpaine samoin kuin korjaavien kustannusten nousu, palvelujen pirstaleisuus ja jatkuvat jonot antavat vihiä siitä, että jotain tarttis tehdä.
Bonusongelmana keski-ikäisissä olennoissa on, että samaan aikaan kun kunto rapistuu, vähenee henkinen notkeus. Aiempi poikamainen tekemisen meininki ja nuoruuden kaikkivoipuus ovat muuttuneet huomaamatta kroonistuneeksi huoleksi ja verkkaiseksi harkitsevuudeksi – eli hitaaksi, huolensävyiseksi jahkailuksi.
Vanhentuneet konstit
Ei ole muka aikaa eikä rahaa. Ylimääräistä vaivaakaan ei viitsisi nähdä. Olisi paljon helpompaa tehdä asiat niin kuin on aina tottunut tekemään, vanhalla tavalla. Eli katsoa historiadokumentteja ja urheilua tutulta kotisohvalta. Tai järjestää sotepalvelut niin kuin 1970-luvulta lähtien on ollut tapana, virkaillen kankeiden lähetekäytäntöjen ja soittoaikojen takaa.
Surullista on myös huomata, että milleniumin aikaan opetellut uudet ammatilliset kujeet ovat yhtä so last season kuin Jore Marjorannan musiikki. Lomakkeiden viilaaminen ja yhteistyön kehittäminen eivät enää riitä kehittämiseksi. Ei niillä tehdä miljardien sotesäästöä. Kotona omat teininikin sanoivat, että olen aivan liian vanha agentiksi.
Huolen kylmä polvi
Moni asia myös osaa pelottaa enemmän kuin ennen. Yleismaailmallinen huoli tuntuu työntävän luista kylmää polveaan lämpimän virkamiespeiton alle: miten kaikessa muutoksen myrryksessä käy?
Mitä enemmän riskejä miettii, sitä enemmän riskejä ympärillään huomaa. Uskalluksen puute hidastaa entisestään jähmeää ajatuksenjuoksua vaikka joka paikassa pitäisi uskotella olevansa ketterä kehittäjä ja peloton kokeilija.
Samalla kun yritän mallintaa vaihtoehtoisia soten palvelukuvauksia muokkautuvien lakiehdotusten pohjalle ja haarukoida erilaisten palveluskenaarioiden vaikutuksia ja riskejä, olen ajatellut tilaavani vanhaan taloomme viemärikuvauksen ja ränneille korjaajan.
Matka ajattelusta suunnitteluun vain tuppaa pitenemään lähes yhtä pitkäksi kuin matka päätöksestä toteutukseen, joka sotessa on perinteinen kehittämismatkojen kuninkuuslaji.
Tilauksessa jotain suurta
Toista on nuoremmilla. Kadehtien seuraan sitä pelottomuutta, miten vaikkapa 10-vuotiaat jalkapalloilijat suhtautuvat epävarmaan maailmaan. Toisin kuin sotelle tai keski-ikäiselle sotealan asiantuntijalle, heille ei ole epäselvää, mitä on tapahtumassa – jotain suurta!
Vaikka on kasvanut eukonkannon, keihäänheiton ja suopotkupallon kaltaisten maailmanlajien kulttuurikehdossa, ei kukaan kymmenvuotias futari epäile mahdollisuuksiaan. Vaikka maajoukkueemme ei ole koskaan päässyt arvokisoihin, ei juniorijalkapalloilija suostu alistamaan omia urasuunnitelmiansa muiden maiden notifioinneille.
Suurin osa ei usko vaan tietää pelaavansa hetken päästä Mestarien liigan finaalissa. Avauskokoonpanossa. Ratkaisijan roolissa. Juhlittuna sankarina.
Heillä ei ole perustuslaillisia esteitä edetä. Suunnitelman toimeenpanokaan ei ole heille riski vaan pieni riemullinen, leikinomainen välivaihe ennen sen vääjäämätöntä täyttymystä. Pelaaminen ja elämä ovatkin pikkufutareille leikkiä, jossa kaikki on mahdollista. Jopa suomalainen jalkapallomenestys.
Sote on sen rinnalla pala Kake Randelinia.
Oikea ikä johtaa?
Laulussaan Tuure Kilpeläinen piirtää kuvan myös 10-vuotiaasta miehestä.
Kun mies on kymmenvuotias
sen hiukset heiluu tuulessa
on nukkaisilla poskilla räkää
sekä raparperipiirasta
Sen pyörät pyörii eteenpäin
se elää vailla kuolemaa
sen rintaan mahtuu
kokonainen riemun armada
Pitäisikö näitä muutoksia johtaakin kymmenvuotiaiden?
(Blogipostaus on päivitetty versio alunperin 27.6.2017 julkaistusta postauksesta.)
