Avainsana: projekti

Leikitään kuollutta!

Julkisen soten digitaalisten palvelujen kehittämistoimintaa ja vanhaa neuvostovenäläistä tiedemaailmaa on piinannut yksi iso puute: mikään suunnitelma ei etene toiminnaksi asti.

Hannu Hanhi korjaa potin

Laserin keksiminen on avaava esimerkki. Laserin idean (siis laserin jota nykyisin hyödynnetään vähän joka teknisessä asiassa tulostimista silmäleikkauksiin) keksivät jo 1950-luvulla kaksi venäläistä tiedemiestä Aleksandr Prohorov ja Nikolai Basov. He saivat suunnittelutyöstään ansaitusti Nobelin palkinnot.

Mutta siihen se kaksikon osalta jäikin. Amerikkalainen Charles Townes, joka oli hengaillut mukana venäläislaboratoriossa, kehitti laserin toimivaksi kapineeksi, patentoi sen omiin nimiinsä ja hankki ison omaisuuden.

Made in Sote

Monet muutkin venäläiset tiedemiehet ovat napsineet Nobelin palkintoja. Kirvelevä ongelma on kuitenkin se, että lukuisia mullistavia ideoita ei ole viety käytäntöön asti, vaan lopulta tilin on yleensä tehnyt joku sivusta mukaan kurvannut Amerikan hannuhanhi.

Hienoista 5-vuotissuunnitelmista huolimatta ”Made in Russia” ei ole tuttu lause tekniikkaosaston tuotteissa. Samaan tapaan joudumme lukemaan uutisia soten epäonnistumisista ja kustannuksia kasvattavista digikehittämisyritelmistä, joista suurin osa tuntuu kaatuvan jo lähtöviivalle.

Jollei surullisen kuuluisaa makropilottia lasketa mukaan, Suomen soten ikiaikaisten it-hankkeiden äiti lienee e-resepti. Sitä rakennettiin kuin kirkkoa vuodesta 1990 alkaen. Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi e-reseptijärjestelmän kokonaiskustannuksiksi yhteensä 70 miljoonaa euroa pelkästään vuosien 2007 – 2015 välisenä aikana. Poikkeuksellista e-reseptiprojektissa toki on se, että se valmistui. Siis rivakasti 27 vuodessa.

Juuri julkaistun kansainvälisen selvityksen (1) mukaan neljännes kaikista digiprojekteista epäonnistuukin kalliisti. Syinä tähän ovat, ei tekniset ongelmat, vaan muutosjohtamisen ja yhteistyötaitojen puutteet.

Slaavilainen lamaannus

Venäjällä kysymys on MIT-yliopiston tiedehistorian professori Loren Grahamin (2) mukaan siitä, että vaikka innovaatioita syntyy paljon, niitä ei osata eikä uskalleta hyödyntää. Osittain selitys Venäjällä saattaa löytyä neuvostoajan henkisestä lamaannuksesta eli odotetaan, että joku käskisi tekemään.

Eniten Grahamin mukaan Venäjällä uskalluksen puutteeseen vaikuttaa kuitenkin yleisen epävarmuuden sudenkuoppaan lankeaminen: kun ei ole tietoa rahoituksen saamisesta tai oikeuslaitoksen kyvystä huolehtia vaikkapa tekijänoikeusasioista, propellipäiden kynnys lähteä markkinoille ja puskea hienot ideat käytäntöön kasvaa korkeaksi.

Venäjän nobelistit pyörittelevät peloissaan peukaloitaan turhan pitkään: kun ajat tuntuvat epävarmoilta, ei riskiä uskalleta ottaa. Mieluummin odotetaan ja jäädään tuleen makaamaan. Sitten yksityiset uskalikot, joilla on uskallusta jalostaa ajatus oikeaan maailmaan sopivaksi teoksi, ajavat kovaa ohi.

Kuulostaako tutulta suomalaisen soten digikehittämiskentässä?

Kehittämisen kokonaisarkkitehtuuria odotellessa

Vaikka julkisen sotedigin kehittämishankkeisiin on viime vuodet syydetty satoja miljoonia euroja, ja suunnitelmia, toimintaohjelmia, kokonaisarkkitehtuurin kuvauksia, loppuraportteja ja juurruttamissuunnitelmia maassa riittää, käyttöön otettuja läpimurtoja tai mullistavia kokeiluja, jotka auttaisivat oikeasti ratkaisemaan alaa piinaavia ongelmia, on äärimmäisen vähän.

Ainakaan kenellekään ei ole juuri mitään niistä jäänyt mieleen, mikä on lopputuloksen eli asiakashyödyn kannalta sama asia. Ja vaikka innovaatioita olisikin, piinaa meitä suomalaisia sotedigi-alan toimijoita sama vaiva kuin venäläisiä nobelisteja. Mikään suunnitelma ei konkretisoidu koskaan. Kehittämisen kokonaisarkkitehtuuria ja asiakkaiden tietosuojakysymysten yksityiskohtia viilataan, mutta se ei ole vielä palvelua.

Karhun kanssa ei hötkyillä

Uuden kokeilemisella tai toisin tekemisellä sotessa jopa pelotellaan, sillä saattaa käydä niin, että nyt tehdyt uudistukset osoittautuvat vuoden päästä täysiksi suutareiksi, koska hallinnollinen maailma voi olla täysin eri, tekniikka kehittynyt niin paljon tai tietosuoja-asetukset eivät taaskaan siihen taivu.

Milloin ei tiedetä maku-, sote- tai lakiuudistusten suuntaa, milloin ei aikataulua, useimmiten ei tarkoitustakaan. Vähintään oman organisaation uudelleenjärjestely odottaa alkamistaan. Rakenteellisten uudistusten valmistumista odotellessa yleinen ilmapiiri on uuvuttavan kankea.

Ja täytyy muistaa, että epäonnistuminen on perikansalliseen tapaan myös suuri häpeä. Parempi on ollakin tekemättä mitään, ainakaan ei saa hötkyillä. Kuten karhun kanssa on opetettu toimimaan – leikitään kuollutta.

Vain tekeminen synnyttää tekemistä

Se, että soten digipalvelut aidosti kehittyisivät, vaatisi asenteen ympäri pyöräyttämistä meiltä kaikilta. Tyhmät päät olisi lyötävä yhteen ja ymmärrettävä, että kuollutta leikkimällä oppii ainoastaan leikkimään kuollutta.

Hyvää esimerkkiä näytti Työ- ja elinkeinoministeriön vastikään julkaistu raportti (3) tekoälyn toimeenpanosuosituksista. Siinä oli kaksi ydinviestiä, jotka yllättäen pelkällä yläkoulun valinnaisella ATK-osaamisellani ymmärsin: 1) tekeminen synnyttää tekemistä ja 2) kokeilut ovat tie pysyvään menestykseen.

Olennaista olisikin tuulettaa kauhusta kankeaa sotedigikehittämisen ilmapiiriä siten, että ideoita uskallettaisiin useimmiten viedä toiminnaksi asti, epäonnistumisen uhallakin.

Tähän ei tarvita erillistä kehittämisprojektia vaan IBM:n perustajan Thomas Watsonin kannustavan opetuksen muistaminen: ”Jos haluat menestyä, tuplaa epäonnistumistesi määrä.”

Lisää aiheesta:

Dallaspullalla taivaaseen

Jos uudistuksesi näyttää karahtavan karille jo alkumetreillä, syy saattaa löytyä läheltä. Olet todennäköisesti unohtanut tarjota kollegoillesi riittävästi dallaspullaa ja fazerinsinistä.

Ongelmattomuus on harhaa

Vuosien saatossa olen ollut tavalla tai toisella mukana kymmenissä hankkeissa, projekteissa, organisaatiouudistuksissa, muutosohjelmissa, fuusioissa, saneerauksissa ja parantamistalkoissa, isoissa ja pienissä.

Missään näistä projekteissa suurin ongelma ei ole ollut a) tajunnan räjäyttävän suunnitelman tekeminen, b) miljoonarahoituksen saaminen, c) satapäisen projektiorganisaation hallinnointi ja johtaminen d) huippututkimusmainen arviointi ja seuranta tai e) vetävä valtakunnallinen ulkoinen viestintä.

Ei. Joku iso ongelma on silti aina ollut, se on tuntunut perstuntumalla ihan lähellä.

Kampaviinerikolonnat

Projektit ovat, jos ovat, jumittuneet läheisten kollegoiden passiiviseen vastarintaan. Tämän vastarintaliikkeen nimi oli 90-luvulla kampaviinerikolonna, 2000-luvun alussa dallaspullarintama ja nykyisin mozzarellasämpyläarmeija.

Se on se tuttujen joukko seminaarisalin peräseinällä, joka istuu kädet puuskassa, eikä liikahda ilman pullaa tai sämpylää minnekään.

Iltalypsykatseet

En pitkään tajunnut, mistä on kyse. Tutut ihmiset, joiden luulin tietävän aivan tarkkaan muutosohjelmastani, olivatkin projektin käynnistyessä aivan ihmeissään. He kailottivat seminaaritilan aulassa kovaan ääneen kaikille, että ”mistä ihmeestä tässä nyt taas on kysymys”.

Hanketta suunnitteluvaiheessa peukuttaneet kollegat pyörittelevät infotilaisuudessa iltalypsymäisen huvittuneesti silmiään ja kiinnittävät teatraalisesti huomiota jokaiseen mieleen tulevaan minimaaliseen epäkohtaan ja spekulatiiviseen riskiin.

Vasta aivan viime aikoina olen tajunnut, mistä on kyse.

Omat koirat purevat

”Oma väki”, se jonka luulit olevan kaikkein eniten sisällä asiassa, ei suinkaan innostu itsestään uusista ajatuksista. Päinvastoin, yleistä on, että se usein asettuu muutosta vastaan voimakkaimmin.

Tämä johtuu kahdesta toisiinsa linkittyvästä asiasta: 1) ihmiset eivät huvikseen sitoudu mihinkään tai kannata mitään, ja 2) muutoksia tehtäessä on liki aina unohdettu sisäinen markkinointi.

Ihmiset eivät siis huvikseen innostu mistään, sillä ihmiset vaan ovat itsekkäitä. He odottavat aina omaa palaansa viinerikasasta. Keskeisin kysymys kaikessa on, mitä minä saan?

”Onko asiasta keskusteltu?”

Sote-ala erityisesti on allerginen hankkeistetuille ja nykyisin ylipositiivisille muutoksille. Itse asiassa vastustuksen juuret ovat syvemmällä soten historiassa ja hitautta ihannoivassa kulttuurissa, mutta ei mennä nyt siihen. Muutosvastustus vaan on yleistynyt koskemaan kaikkia uudistuksia.

Vaikka etupihalla odottaisi bussilastillinen kauan itkettyjä uusia työntekijöitä tai uudet ergonomisesti oikein suunnitellut työpöydät, vastustusta löytyy. Miksi? Siksi, että ”asiasta ei ole keskusteltu”. Mutta pelkkä keskustelu ei riitä.

Tarvitaan soten private bankingia

Hankkeet nykyisin tuunaavat tarkkaan oman brändinsä ja huolehtivat viestinnästä ulkopuolisille kiitettävästi, mutta unohtavat kertoa sisäpiirille, mistä on kyse. Myydäkään ei osata.

Jotta muutoksissa onnistuttaisiin, pitäisi siis aloittaa läheltä. Tuttu kampaviinerikolonna olisi saatava ruokittua, lepyteltyä ja heräteltävä muutoksen puolelle, jotta mistään voisi tulla mitään. 70-luvulla ilmiö olisi hoitunut pitkällä lounaalla tai kostealla saunaillalla, mutta nykyisin projektien hallinnointisäännöt eivät niihin taivu.

Kysymys on siis private banking -palvelusta, jossa tärkeimmille asiakkaille tarjotaan ekstraa, VIP-tason henkilökohtaista huomiota ja palvelua – ehkä hieman parempia ehtoja. Mutta tällaista ei julkisissa muutostyössä kukaan tee. (Ja muistutuksena, että edessämme on Suomen historian suurin hallinnollinen uudistus, tuo sote).

Kurumarkkinointia

Muutoksen vaikuttava sisäinen markkinointi ei kuitenkaan vaatisi paljoa, ehkä vähän luovuutta.

Jossain hankkeessa käytimme nuorta moniosaajaa, kokkia, tuottajaa ja kuvataitelijaa Jouni Kurua hankkeemme visuaalisen ilmeen ja markkinoinnin suunnitteluun. Jälki oli kekseliästä, mutta niin oli Kurun arkinen markkinointikin.

Jouni toi projektiryhmän joka tapaamiseen tuomisinaan suklaalevyn á 3,50 euroa. Arvatkaa, miten korkeasti koulutettu ja kokenut miljoonahanketta hallinnoiva tiimi valmistautui suunnittelutapaamisiin? Ei laskemalla palvelun hintaa, vaan arvuuttelemalla, mikä maku tällä kertaa saadaan.

Opetus

Muutosten private banking -toiminnassa kyse ei ole (pelkästään) lahjonnasta eikä ruotsalaiseen tapaan itseisarvoisesta keskustelusta, vaan aktiivisesta muutoksen myymisestä tärkeimmille tukijoille. Se vaatii näiden VIP-asiakkaiden oman roolin kirkastamista muutoksessa.

Mitä minä tästä saan? Jos tiedän ja saan, voin ehkä kannattaa. Jos en mitään saa, saati tiedä, en periaatteesta kannata. Vaikka en barrikaadeille nouse, vastustan passiivisesti.

Muutoksen onnistuminen ei tunnetusti ole kiinni muutoksen suuruudesta vaan siihen sitoutuneiden ihmisten määrästä. Varsinais-Suomenkin sote-uudistuksen valmistelijoiden kannattaa siis varata aika paljon aikaa sisäiseen markkinointiin ja kerätä melko suuri suklaalevyvarasto, sillä sote-henkilöstöä on maakunnassa noin 22 000.

Kehittäjän 6 askeleen hoito-ohjelma 

Kehittäjän ammattitaudissa on kyse siitä, että kehittäjä sairastuu irrationaaliseen ajatteluun. Nykyisessä työelämässä yhä suurempi joukko altistuu tälle salakavalalle taudille, sillä vähän joka välissä täytyisi kehittää jotain, vaikka ei itse yhtään tykkäisikään.

Suurimmassa riskissä ammattikehittäjät

Suurimmassa riskissä ovat ammattikehittäjät (siis projektipäälliköt, hankekoordinaattorit tai vastaavat). Kehittäjän ammattitaudin taustalla on ulkomaailman aiheuttama voimakas stressi.

Ottaessaan kehittämisen tosissaan, alkaa kehittäjä synnyttää sisällään stressiä niistä ulkomaailman odotuksista, että vuosikausia jatkuneisiin ja mutkistuneisiin tilanteisiin täytyisi kehitellä ykskaks täydellinen patenttiratkaisu. Pitkään jatkuessaan ja hoitamattomana tämä stressitila voi johtaa pahimmillaan kehittäjän sairastumiseen.

Ammattikehittäjä-syndrooma

Projektikoordinaatiotutkimuksen piireissä vakavalle sairaudelle on löydetty lopulta nimi: Ammattikehittäjä-syndrooma (AKS). Sen suurimpia ajatteluvääristymiä ovat mm. yltiöpäiset toiveet itsestä ihailun kohteena, kaikkitietävyyden kulissin ylläpito, laajeneva käsitys toisista ihmisistä pahoina, tylsinä ja laiskoina, krooninen huolehtiminen elämää suuremmista asioista sekä epärealistinen usko ulkopuolisen kehittämisviisauden olemassaoloon.

Uusi hoito-ohjelma

Tähän syndroomaan on nyt kehitetty Projektikoordinaation huippututkimusyksikön (PKHTY) ja Lupa auttaa! -hankkeen yhteistyönä hoito-ohjelma. Olennaista ohjelmassa on kehittäjän herättely takaisin maan pinnalle ja muistuttaminen siitä, miten asiat eivät oikeasti ole. Kysymys on siis uudelleen tajuamisesta, tarkemmin sanottuna tolkkuihin tulemisesta (To Make Sense Again -Process).

Hoito-ohjelma perustuu kognitiivisen käyttämisterapian pioneerin psykologi Albert Ellisin työhön. Ellis listasi aikoinaan keskeisimpiä ihmisen irrationaalisia uskomuksia, joista vapautuminen johtaa parempaan elämään. Uskomusten pohjalta on sairastuneen kehittäjänkin helppo askarrella maalaisjärkinen huoneentaulu, joka auttaa järjettömältä tuntuvan kehittämisrumban keskellä tätä palaamaan tolkkuihinsa.

6 tolkun askelta

Hoito-ohjelma voidaan siis käydä läpi täysin omatoimisesti eikä se täten rasita nykyistä palvelujärjestelmää. Muiden ammattikehittäjien vertaistuesta ei ole huomattu olevan hyötyä toipumiselle, sillä retkahtamisvaara tolkuttomaan kehittämiseen on tällöin suuri.

Hoito-ohjelman kuusi tolkkuihin tulemisen askelta ovat seuraavat:

1. Kaikkien ei tarvitse tykätä sinusta.

Vaikka olisi kovin kiva, että olisit joka paikassa suosittu, ei se niin mene. Jos olet rehellinen, itsekin olisit kyräilevällä kannalla, jos joutuisit kuuntelemaan ainaisia hankkeesi ajankohtaiskatsauksia ja tavoitelistojasi, samalla kun omat tekemättömät työt ruuhkautuvat. Sitä paitsi on parempi, että herätät vähän ärsyyntymistä. Tunnetun sloganin mukaanhan mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu.

2. Ei kaikkea tarvitse osata ja tietää.

Jos et tiedä kaikkia vammaispalvelun erityisryhmien lainsäädännön sivupolkuja tai vaativimman erikoissairaanhoidon valmisteluvaiheessa olevia säännösesityksiä, et ole välttämättä sen huonompi sote-alan kehittäjä etkä ihminen. Kehittämisessä ja valmentamisessa on kyse valmennettavan kehityksestä, ei sinun. Ja auttaa voi usein ihan maalaisjärjelläkin. Besserwissereitä kamalampaa on ainoastaan sellaisia näyttelevät.

3. Kaikki ihmiset eivät tarkoita pahaa.

Vaikka muulta kyllä usein tuntuukin, tämä on fakta. Suurin osa pahoista sanoista ja teoista johtuu väärinkäsityksistä, hetken hairahduksista tai ihmismielen heikkoudesta. Ellei psykopaatteja lasketa, ihmiset yleensä haluavat hyvittää tekonsa, joten kontaktoi välistä vetäjä, asian unohtanut tai ilkeämielinen tyyppi pian tapahtuman jälkeen uudelleen. Olet silloin moraalisesti niskan päällä, ja voit saada haluamasi jutun läpi.

4. Ei asioiden tarvitse aina mennä kuten ajattelit.

Taivas ei tipu niskaan, vaikka muistitikkusi unohtui ja esityksesi Finlandia-talossa täytyy improvisoida nyt kokonaan lonkalta. Ei sitä kukaan muista kohta muutenkaan. Unohtiko esimiehesi taas viedä esittämäsi asian eteenpäin vai eikö webropol-kyselyysi taaskaan vastattu? Yllättikö se sinut? Suurin osa pettymyksistä on ennalta arvattavissa. Miksi siis taas turhaan pettyisit?

5. Huolista ei tarvitse olla koko ajan huolissaan.

Sote-maailma on riskejä täynnä. Sote-uudistuksen juonenkäänteitä ei välttämättä kannata tarkistaa juuri ennen nukkumaan menoa. Kyllä aurinko taas nousee, vaikka Suomessa vähän viilataan valinnanvapauslainsäädännön yksityiskohtia. Muualla käydään sotia ja nähdään nälkää, mutta älä nyt ala miettiä niitäkään liikaa. Vai haluatko käyttää aikasi varuillaan oloon ja vaarojen välttämiseen? Neandertalinihmiset elivät näin, eivätkä saaneet aikaan muuta kuin oman sukupuuttonsa.

6. Et tarvitse aina jota kuta itseäsi viisaampaa neuvomaan.

Olet ehkä aiemmin oppinut, että oma äiti, isä tai opettaja tietää asiat paremmin, mutta nyt aikuisena ja kehittäjävelhona voisit kyllä ruveta omaksi itseksesi. Uskalla ajatella omin päin ja tehdä ratkaisuja sen mukaan. Huonoista ratkaisuista joka tapauksessa opit enemmän, mikäli ne vaan ovat omiasi. Sitä paitsi ei kukaan kestä sellaista Kehittäjää, joka aina vain peesailee ja odottaa ohjeita ylhäältä. Löydä itsestäsi oma hullu puolesi, köyhän miehen joukoturkka, jonka ajatuksia samalla pelätään mutta ihaillaan. Siten ei tarvitse aina jännittää niin paljon mitä sanoo.