Kategoria: Yleinen

Räkää ja raparperipiirasta

Nuori jalkapalloilija

Suomen sote on kuin keski-ikäinen mies. Vähän huonossa kunnossa, päättämätön ja huolissaan kaiken aikaa.

Tuure Kilpeläinen on kiteyttänyt asiaintilan kappaleessaan ”Hyvä, paha, ruma mies”.

Kun mies on nelkytvuotias
se ravaa terapiassa
ja nuuhkii rakentamansa talon
kellarista hometta

Kuntokuurin tarve

Samoin kuin itseni kaltaisella keski-ikäisellä, myös sotella uudisraivaajahenkiset vuodet ovat vaihtuneet kuntokuurin tarpeeseen. Keskivartalolihavuus, kolestroliarvot ja verenpaine samoin kuin korjaavien kustannusten nousu, palvelujen pirstaleisuus ja jatkuvat jonot antavat vihiä siitä, että jotain tarttis tehdä.

Bonusongelmana keski-ikäisissä olennoissa on, että samaan aikaan kun kunto rapistuu, vähenee henkinen notkeus. Aiempi poikamainen tekemisen meininki ja nuoruuden kaikkivoipuus ovat muuttuneet huomaamatta kroonistuneeksi huoleksi ja verkkaiseksi harkitsevuudeksi – eli hitaaksi, huolensävyiseksi jahkailuksi.

Vanhentuneet konstit

Ei ole muka aikaa eikä rahaa. Ylimääräistä vaivaakaan ei viitsisi nähdä. Olisi paljon helpompaa tehdä asiat niin kuin on aina tottunut tekemään, vanhalla tavalla. Eli katsoa historiadokumentteja ja urheilua tutulta kotisohvalta. Tai järjestää sotepalvelut niin kuin 1970-luvulta lähtien on ollut tapana, virkaillen kankeiden lähetekäytäntöjen ja soittoaikojen takaa.

Surullista on myös huomata, että milleniumin aikaan opetellut uudet ammatilliset kujeet ovat yhtä so last season kuin Jore Marjorannan musiikki. Lomakkeiden viilaaminen ja yhteistyön kehittäminen eivät enää riitä kehittämiseksi. Ei niillä tehdä miljardien sotesäästöä. Kotona omat teininikin sanoivat, että olen aivan liian vanha agentiksi.

Huolen kylmä polvi

Moni asia myös osaa pelottaa enemmän kuin ennen. Yleismaailmallinen huoli tuntuu työntävän luista kylmää polveaan lämpimän virkamiespeiton alle: miten kaikessa muutoksen myrryksessä käy?

Mitä enemmän riskejä miettii, sitä enemmän riskejä ympärillään huomaa. Uskalluksen puute hidastaa entisestään jähmeää ajatuksenjuoksua vaikka joka paikassa pitäisi uskotella olevansa ketterä kehittäjä ja peloton kokeilija.

Samalla kun yritän mallintaa vaihtoehtoisia soten palvelukuvauksia muokkautuvien lakiehdotusten pohjalle ja haarukoida erilaisten palveluskenaarioiden vaikutuksia ja riskejä, olen ajatellut tilaavani vanhaan taloomme viemärikuvauksen ja ränneille korjaajan.

Matka ajattelusta suunnitteluun vain tuppaa pitenemään lähes yhtä pitkäksi kuin matka päätöksestä toteutukseen, joka sotessa on perinteinen kehittämismatkojen kuninkuuslaji.

Tilauksessa jotain suurta

Toista on nuoremmilla. Kadehtien seuraan sitä pelottomuutta, miten vaikkapa 10-vuotiaat jalkapalloilijat suhtautuvat epävarmaan maailmaan. Toisin kuin sotelle tai keski-ikäiselle sotealan asiantuntijalle, heille ei ole epäselvää, mitä on tapahtumassa – jotain suurta!

Vaikka on kasvanut eukonkannon, keihäänheiton ja suopotkupallon kaltaisten maailmanlajien kulttuurikehdossa, ei kukaan kymmenvuotias futari epäile mahdollisuuksiaan. Vaikka maajoukkueemme ei ole koskaan päässyt arvokisoihin, ei juniorijalkapalloilija suostu alistamaan omia urasuunnitelmiansa muiden maiden notifioinneille.

Suurin osa ei usko vaan tietää pelaavansa hetken päästä Mestarien liigan finaalissa. Avauskokoonpanossa. Ratkaisijan roolissa. Juhlittuna sankarina.

Heillä ei ole perustuslaillisia esteitä edetä. Suunnitelman toimeenpanokaan ei ole heille riski vaan pieni riemullinen, leikinomainen välivaihe ennen sen vääjäämätöntä täyttymystä. Pelaaminen ja elämä ovatkin pikkufutareille leikkiä, jossa kaikki on mahdollista. Jopa suomalainen jalkapallomenestys.

Sote on sen rinnalla pala Kake Randelinia.

Oikea ikä johtaa?

Laulussaan Tuure Kilpeläinen piirtää kuvan myös 10-vuotiaasta miehestä.

Kun mies on kymmenvuotias
sen hiukset heiluu tuulessa
on nukkaisilla poskilla räkää
sekä raparperipiirasta
Sen pyörät pyörii eteenpäin
se elää vailla kuolemaa
sen rintaan mahtuu
kokonainen riemun armada

Pitäisikö näitä muutoksia johtaakin kymmenvuotiaiden?

Nuori jalkapalloilija

(Blogipostaus on päivitetty versio alunperin 27.6.2017 julkaistusta postauksesta.)

Miekkailun lyhyt oppimäärä

Miksi pallopelien finaaleissa sankarin roolin varastaa aina näkymätön takarivin työmyyrä? Miksi vähiten päällekäyvät myyjät saavat eniten kauppoja? Miksi vaikuttavinta auttamistyötä tekevät ne, jotka eivät stressaa turhista? Miksi vaikeita muutoksia saavat aikaan ne, jotka eivät kanna liiallista huolta onnistumisen epätodennäköisyydestä?

Sir Lancelotin opit

Vastaus noihin kysymyksiin – kuten myös useimpiin muihinkin johtamisen pulmiin – löytyy elokuvista. Vuonna 1995 ilmestynyt ritarielokuva, jossa vilkkusilmäinen Richard Gere näyttelee Sir Lancelotia, pitäisi kuulua johtamisen alkeiskurssien materiaaleihin.

Lancelot oli Kuningas Arthurin kuuluisista pyöreän pöydän ritareista rohkein, luotettavin ja taitavin, ritareiden työpaikan kymppi. Elokuvassa hän valmentaa rahapulassaan toisia miekkailijoita, jotka saavat lopulta haastaa mestarin. Lopuksi Lancelot jakelee neuvoja aloitteleville taistelijoille.

Kunnon vastusta ei mestarille tunnu löytyvän, kunnes jättimäinen Mark ilmestyy kehään. Kiivaan kamppailun päätteeksi hieman ikääntynyt Lancelot kuitenkin riisuu tämänkin alkuun ylivoimaiselta näyttäneen vastustajansa aseista.

Äimistynyt Mark haluaa tietää, mikä on Lancelotin salaisuus. Miksi hän aina voittaa?

Kolme pointtia

Lancelot antaa kolme tärkeää neuvoa.

  • Ensinnäkin kannattaa tarkkailla kohteen käytöstä ja painaa mieleen, miten hän liikkuu ja ajattelee.
  • Toiseksi, tätä hiljaista tietoa täytyy osata ottelun ratkaisuhetkellä käyttää hyväksi. Kuten Mark, myyjä, jääkiekkoilija, sotealan auttamistyöntekijä tai muutosta tekevä kehittäjä allekirjoittaa nyökytellen nämä perusniksit. On toki tärkeää tutustua kohteeseensa tai vastustajaansa samoin kuin asiakkaaseensa. Mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle – sama juttu alasta riippumatta.
  • Lancelotin kolmas ja tärkein neuvo on kuitenkin hiukan yllättävämpi, ja se erottaa noviisin alan miehistä ja naisista. Se kuuluu näin: ”Ei saa välittää siitä, jääkö itse henkiin vai kuoleeko.”

Mark on äimistynyt. Pitäisikö siis taistella päättömästi ja hullun rohkeasti? Lancelot ei vastaa vaan vain kävelee salaperäisesti hymyillen auringonlaskuun.

Mikä ritarin oivalluksessa on olennaista miekkailugenren ulkopuolella?

Odotusten henkinen panta

On selvä, että Lancelot on taitava miekkailija. Se auttaa. Voittamaton hän on kuitenkin siksi, että hänellä on keino nollata oma stressinsä taistelutilanteessa.

Kun miekkailijan – tai yhtä lailla auttamisalan ammattilaisen, finaaleissa pelaavan kiekkoilijan tai muutosta tekevän johtajan – ei tarvitse pohtia, mitä tapahtuu itse aktin jälkeen, mikään este oman pään sisällä ei haittaa suoritusta.

Ja päinvastoin: miljoonia tienaaville tähtipelaajille käy yleensä kylmät juuri silloin kun ei pitäisi. Heidät on palkattu ratkaisemaan otteluita, ja sitä miljoonat fanit odottavat. Ratkaisevalla hetkellä pään täyttää kuitenkin usein kauhu, mitä jos tämä epäonnistuu? Miten käy tulevan kauden sopimuksen? Tai maineen?

Henkisen jäätymisen jälkeen onnistuminen on jo liki mahdotonta. Nelosketjun matalapalkkaiselta puurtajalta ei kukaan odota hattutemppua, ei edes hän itse, jolloin se on helppo tehdä.

Eli liialliset odotukset ja liian korkea tavoitetaso rampauttaa taitavankin ammattilaisen.

Status quo’n sudenkuoppa

Asiakkaan ja vaikkapa muutoksen kohteena olevan organisaationkin kannalta Lancelotin lopputulosta halveksuvalla miekkailuneuvolla on merkitystä.

Asiakas kohtaa mieluummin määrätietoisen ja rauhallisen myyjän kuin asiastaan epävarman vatuloijan tai yli-innokkaan tyrkyttäjän. On selvästi mukavampi ostaa kauppiaalta, joka tuntuu kestävän kielteisenkin vastauksen kuin sellaiselta, jonka pelkää luhistuvan kasaan tai raivostuvan, jos kauppa jää syntymättä.

Muutoksia ja uudistuksia eteenpäin potkiessaan konsultit, muutosjohtajat ja kaiken maailman kehittämisagentit joutuvat saman ilmiön äärelle. Mikäli lopputulos ja sen tärkeys kiristää pannan lailla muutosta fasilitoivan päätä, on lopputulos sama kuin jos lopputulokseen ei uskoisi lainkaan – kukaan ei lähde mukaan.

Sen lisäksi, että liiallinen status quo’ta vaaliva toiminta luo luotaan työntävän ja valjun tunnelman, se siis vähentää kaupan tai muutoksen onnistumisen todennäköisyyttä. Tulee vaikutelma siitä, että mikään ei saa nyt epäonnistua, koska muuten kaikki romahtaa.

Ei siis kannata tuhlata henkistä energiaansa etukäteen liikaa sen pohtimiseen, toteutuuko toivottu lopputulos vai ei. Voittaa voi vain, jos on varaa hävitä.

Saako leipäjonossa ohitella?

Kuuma sää tekee muutakin kuin sekoittaa ihmisten päät ja sytyttää metsäpaloja. Viimeksi huolen keskiöön nousivat oravat ja siilit. Pieneläimiä vaivaa nyt jano. Auttajan varjo valahti välittömästi niskaani nähtyäni kaupanpäällisiksi uutisvirrassa kuvan henkihievereissä viruvasta oravan poikasesta.

Olen jo vuosien ajan ruokkinut mökillä oravia. Kuluneena vuonna ruoka-apuni on laajentunut koskettamaan myös kaupunkiasunnon keittiön ikkunan alla hääräävää oravajoukkoa. Toimintani konsepti on ollut alusta asti siinä määrin moderni, että ruokapakettien pesään viemisen ohella pyrin mahdollistamaan välillä riitaisille hännän heiluttajille perusmurkinoinnin lisäksi yhteisöllisen ruokailun elementtejä.

Lapsiperhepalveluita Lupa auttaa! -hankkeessa kehittäessä muistuttelen itseäni säännöllisesti kysymään, miten tarpeet ja palvelut kohtaavat. Yksinkertaisimmillaan ja parhaimmillaan asiakas kait saa kaipaamansa palvelut oikea-aikaisesti ja saumattomasti. Pahimmillaan asiantuntijapalvelut luovat palveluja, joille ei oikeasti ole tarvetta. Sen sijaan huolissani olen siitä keskustelussa, missä palveluja ei haluta kehittää tai markkinoida, koska tarvitsijoita voi tulla lisää ja jonot vain kasvavat.

Hyvässä tahdossani törmäsin eläinystävieni kanssa konkreettisesti tähän problematiikkaan. Ruokakaapin Arabia-kulhot ja Muumi-mukit läpi kahlattuani löysin lopulta kaksi kippoa, jotka Eva Zeiselin tasoinen muotoilija oli selvästi suunnitellut oravan juoma-astiaksi. Kylmää vettä kippoihin ja ikkunan taakse kuikuilemaan sekä hyvän tekemisen palkkion tunnetta odottamaan. Ja kuinkas sitten kävikään?

Kahteen päivään ei ole oravia näkynyt enää syömässä. Sen sijaan paikan ovat vallanneet raivoisat varikset taistelutantereekseen vesitilkasta. Lisäksi näyttää vahvasti siltä, että pian ei vesikään riitä, sillä naputus on kohdentunut jo pähkinäpöntön pleksiin. Uppoavatko pähkinätkin pian nälkäisempiin suihin?

Keskeinen huoleni on, että jäävätkö avun kohteeni nyt uusien ahnaiden tarvitsijoiden jalkoihin. Millä palvelutarjontaan syntynyt aukko ja uusi tarve täytetään? Ansaitseeko tai tarvitseeko toinen apua enemmän kuin toinen? Onko hyväksyttävää ohitella leipäjonossa?

Arvoisa lapsiperheammattilainen: oletko sinä pohtinut näitä kysymyksiä?

Töpöjaloillakin pääsee

Joukkueurheilussa on totuttu siihen, että yritetään parasta niillä pelaajilla, joita joukkueessa sillä hetkellä on – eli ”näillä mennään”. Ainakaan kukaan pahimman uhmaiän ylittänyt ei kehtaa kinuta omaan joukkueeseen enemmän pelaajia kuin vastustajalla.

Korttipelissäkin on pakko pelata jaetuilla ja rajallisella määrällä kortteja, ellei halua vetää hihasta ja huijata. Yleisöä tai ainakaan vastapeluria ”huonon käden” asiantila ei nimittäin empaattisessa mielessä kiinnosta pätkääkään.

Jonoilla nimi lehteen

Sen sijaan julkisella sosiaali- ja terveysalalla jatkuvaa marinaa aiheuttaa resurssipula, ja sillä viestillä sote useimmiten pääseekin julkisuuteen.

Vaikka viime aikoina uudistusaiheiset teemat ovat taanneet palstatilaa, tunnistetaan perussote julkisuuskuvansa perusteella pääosin ”ei oo” -mallin palveluistaan tai nälkävuoden mittaisista jonoistaan.

Yleensä koskaan eikä missään julkisella sote-sektorilla tunnu olevan riittävästi työntekijöitä, rahaa, tarvikkeita tai koulutusta eli niitä kuuluisia rerursseja. Päinvastoin vaikuttaa, että resurssipula kasvaa sitä mukaa, kun resursseja tulee lisää.

Harhaa vain

Resurssien väheneminen on kuitenkin harhaa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen henkilöstön määrä on THL:n tilastojen mukaan päinvastoin kasvanut pelkästään vuosien 2005–2014 välillä 49 782 työntekijällä.

Koko 2000-luvun ajan sotessa yhteistyön parantamisen rinnalla toisena palvelujen kehittämisen ratkaisuna on pidetty ammattihenkilöstön lisäämistä. Lasten, nuorten ja perheiden palvelujenkin resurssit ovat 2000-luvullla kasvaneet nopeasti ja lasten lukumäärään suhteutettuina ylittävät valtionvarainministeriön mukaan reaaliarvoltaan selvästi 1990-luvun lamaa edeltäneen tason.

On totta, että osa uusista palvelutarpeista vaatii oikeastikin uusia käsiä tai lisää rahaa. Muuten ongelmista kehkeytyy vaikeampia ja kalliimpia. Pahimmillaan ilman lisätyövoimaa lisääntyvä ja muistisairas vanhusväestö seikkailee eksyksissään soisissa metsämaisemissa.

Outoa on kuitenkin se, miten aiemmin on pärjätty. Millä tavalla taivas on pysynyt paikoillaan kun lisääntyvät tehtävät, joita putkahtelee jatkuvasti kuntien ja jatkossa maakuntien hoidettaviksi, ovat olleet täysin ilman vastaavaa virkamiestä?

Pään sisäinen resurssipula

Resurssipulasta onkin osittain tullut julkisten organisaatioiden pään sisäinen ongelma. Oli vastaan tuleva ongelma julkisella sote-kentällä pieni tai suuri, meidän alan ihmisten täytyy asiaa ratkoessaan oikeasti purra itseään, jottemme ehdota ratkaisuksi uutta virkaa tai määrärahojen korotusta.

Aivot täytyy säätää väkisin kallishintaisten konsulttien ja fasilitaattorien avulla arkiajattelusta uudenlaiseen asentoon, että pystymme tuottamaan ratkaisuehdotuksia, jotka eivät maksa mitään.

Vaarallisinta ilmiössä on se, että myös me johtajat pääsemme liian helposti resurssipulan taakse piiloon. Kun huomio käännetään resurssien puutteeseen, ei tarvitse selitellä sitä, miksi valmennus tyri tällä kaudella niin pahasti.

Sillä osatotuus on myös se, että hyvä valmentaja ja johtaja saa paljon irti huonostakin joukkueestaan, kun taas huono onnistuu peluuttamaan ja johtamaan tähtisikermääkin kehnosti.

Muumilaakson opetukset

Oppia voisi ammentaa tähän pysyväluonteiseen resurssiongelmaan muumeilta.

Filosofi Esa Saarinen on muotoillut mainion Muumilaakson filosofian, jonka keskeinen opetus on, että huolimatta muumien fyysisistä erityispiirteistä – isosta päästä ja mahasta, pienistä käsistä ja jaloista sekä vaillinaisesta ruoansulatusjärjestelmästä – alastomat virtahepomaiset sankarit pärjäävät seikkailuissaan ja pääsevät tarvittaessa lujaa, koska he uskovat itse mahdollisuuksiinsa.

Töpöjalkaisuuden hyväksyminen viittaa siis siihen vakaumukseen, että alkuasetelma ei koskaan määrää lopputulosta. Vaikka lähtötilanne 100 metrin juoksukisassa Muumipeikon ja Usain Boltin välillä näyttäisi ensisilmäykseltä epätasaiselta, emme voi ihan varmaksi tietää, miten lopulta käy.

Ratkaisevaa tuloksen kannalta sen sijaan on, ettemme koko ajan haikaile aidan toiselle puolen, pidempien ja vahvempien jalkojen perään. Sillä johtaa voi muutakin kuin rahallisia resursseja.

Jaanetilla ja Tiinalla on lupa auttaa: Lasten ja perheiden hyvinvoinnin ammattilaisten yhteistä osaamista pitää kehittää

Esittelemme SoteLeaks-blogissamme varsinaissuomalaisia, jotka ovat jo sisäistäneet hankkeemme Lupa auttaa! -asenteen: lupa auttamiseen on, sitä ei tarvitse keneltäkään pyydellä!

Keitä olemme?

Jaanet Salminen, yliopisto-opettaja Turusta ja Tiina Annevirta, yliopistonlehtori Turusta.

Missä työskentelemme?

Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tulevien opettajien (lo, ao & eo) ja kouluhyvinvointiin erikoistuvien opettajien kouluttajina.

Mottomme?

Älä pelkää pitkää harppausta, mikäli sellainen osoittautuu välttämättömäksi. Rotkoa ei ylitetä kahdella pienellä hypyllä”.

Harrastuksemme?

Pilvilinnojen rakentelu ja sateenkaaren pään jahtaaminen

Miten olemme päätyneet nykyiseen työhömme?

Jaanetin polku on kulkenut yliopistolle terveys-, sosiaali-, liikunta- ja opetustoimen sekä seurakuntien kasvatustyön kautta. Matkalla reppuun on kertynyt ymmärrystä osallisuuden, yhdessä tekemisen ja ratkaisukeskeisyyden tärkeydestä lasten ja perheiden hyvinvoinnin tukemisessa. Tiina on poikennut työpolullaan oppimisen tutkimuksen monenkirjavassa maailmassa. Kiinnostus oppimiseen ja opettamiseen on johdattanut erilaisille kohtaamisen poluille ja isoimmillekin tutkimus- ja koulutusareenoille. Matkalaukkuun on pakattu ideoita ja oivalluksia oppilaiden ja opettajien arjen vuorovaikutuksen kehittämisestä. Yhteinen asiantuntijapolkumme kulkee tällä hetkellä opettajankoulutuksen kehittämisen äärellä: miten vahvistaa tulevien opettajien ja koulun yhteisöllistä hyvinvointiosaamista.

Miten lapsi- ja perhepalvelujen ja oman työmme kehittäminen näkyvät työssämme?

Opettajien ja koulun roolin korostuminen osana lapsi- ja perhepalvelujen muutosta näkyy ennen kaikkea uudenlaisten kysymysten pohtimisena työssämme opettajankoulutuksessa. Millaista opettajuutta tällainen laaja lapsi- ja perhepalvelumuutos edellyttää? Minkälaista ymmärrystä ja vuorovaikutusosaamista tulevat opettajat tarvitsevat? Minkälaisena tulevat opettajat ymmärtävät koulun keskeisen roolin lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukijana, tärkeänä osana lapsi ja perhepalveluja. Opettajankoulutuksen toimijoina haluamme vahvistaa myös omaa verkostomaista työskentelytapaamme yhteistyössä eri hyvinvointitoimijoiden kanssa. Näin tuemme omalta osaltamme tulevien opettajien hyvinvointiosaamisen kehittymistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Mainitkaa 3 asiaa, joita kehittäisitte lapsi- ja perhepalveluissa:

  1. Lapsi- ja perhepalvelujen toimijoiden yhdyspinnoilla kaikkien ammattilaisten pitäisi olla lapsen ja perheen rinnalla yhdenvertaisia keskustelijoita. Tämä edellyttää ennakkoluulotonta kohtaamista ja arvostamista eri osaajien kesken.
  2. Lasten ja perheiden hyvinvoinnin ammattilaisten yhteistä osaamista tulee kehittää jo eri ammattilaisten peruskoulutusten aikana. Kehittämällä yhteistä vuorovaikutusosaamista mahdollistetaan hyvinvointiosaamisen siirtyminen työkentälle lasten ja perheiden hyväksi mahdollisimman varhain.
  3. Ilman kouluja ei tapahdu todellista lapsi- ja perhepalveluiden muutosta. Sote-ajattelusta tulee siirtyä kokonaan ja vahvasti sisote-ajatteluun.